30.1.2012

Kyllä Juuso hoitaa :)



Juuso on ottanut vauvan hoidon sydämen asiaksi. Aamuisin kun päästetään kissat makuuhuoneeseen ja vaihdan vauvalle vaippaa, Juuso on se ainut kissa joka tulee vauvaa moikkaamaan. Puskee ja makoilee vieressä hoitopöydällä. Joskus liiaksi asti, eli minun ja vauvan välissä etten pysty vaippaa vaihtamaan. Silloin täytyy pieni karvainen apulainen siirtää pois. Usein se kuitenkin hyppää pöydälle uudestaan. 
Joissain asioissa olen kissojen kanssa tiukka, mutta joskus pitää myös lepsuilla. Kissat eivät saa enää niin paljon huomiota kuin ennen, vaikka kuinka sitä tahtois niille antaa. Vauva se vain vie niin suuren osan ajasta, etten sitten viitsi joka asiassa kissoja kieltää ja ajaa pois. Eipä luulis tulevan allergioita meidän tytölle, tällä menolla siedättyy varmasti ja saan hänestä mainion apulaisen kissanhoidossa. Tiedä vaikka perustetaan yhdessä kissakoti kodittomille kissoille :)




Enkeleitä viikkoosi!



23.1.2012

Valoja



Äidiltä löytyy tälläinen lamppu. Oli ostanut joskus kirpparilta. Luo miellyttävän valon ympärilleen ja vesiputous näyttää hienolta.
Muistatteko tämän? Olen joskus lapsena nähnyt jossain kyläreissulla tämmöisen. Taitaa olla aika harvinainen nykyään kirppareillakin.


 Mies nappasi kuvan äidin pihasta. Lumiukolle käynyt köpelösti kun lumi tuli =)
Hauska ukko!


Kivaan juttuun törmäsin seijastiinan blogissa. Kommentteihin pystyy vastailla nykyisin henkilökohtaisemmin, voin kommentoida heti kommentin perään. Jotenki kätevämpää!


Mukavaa viikkoa kaikille!

20.1.2012

Ristiäiskuvia ja terapiaistunto


Siskoni tekemä ristiäiskakku. Hän on taitava näissä kakkutouhuissa!
 
Mekko päälle ja menox!




 Ristiäisilmeitä!
(valokuvat ristiäisistä Hannu Paju)

Helmi-Inkerin nimellä on sen verran tarinaa että äitini toinen nimi on Inkeri ja samoin mummu-vainaan toinen nimi. Mummua tosin kutsuttiin Inkeriksi aina. 
Kun olin raskaana, olimme miettineet valmiiksi nimen. Se kuitenkin vaihtui vauvan synnyttyä Helmi-Inkeriksi, koska vauva oli justiin kuin minun mummoni! Joskus hän näyttää äidiltäni ja joskus mummoltani, joskus jopa enoltani :) 
Joten Inkeri on siis oikein paikallaan!


Kerron nyt vihdoin ja viimein miten meidän pikkuihminen tähän maailmaan oikein tupsahti.
Maailmaan mahtuu monenlaisia synnytystarinoita ja jokainen on omanlaisensa, tärkeä ja arvokas.
On helppoja sekä vaikeita synnytyksiä. On synnytksiä jotka eivät suju suunnitelmien mukaan ja meillä kävi juuri niin. Synnytystarinat voivat olla myös joillekkin puuduttavaa luettavaa, joten jos et jaksa, niin ei ole pakko lukea :)
Itselleni tämä on terapiaa jonka tahdon vihdoin kirjoittaa ja käydä siten asian läpi. Puhunut olen paljon, itkenyt olen paljon, mutta kirjoittanut en vielä yhtään. Nyt on sen aika.


Helmi-Inkerin syntymä

Sairaalaan lähdettiin torstaiyönä kahdentoista jälkeen, 24.-25.11 välisenä yönä. Minulta lorahti lapsivettä sänkyyn ja siitä syystä lähdettiin. Jäin sairaalaan yöksi, mies lähti vielä kotiin nukkumaan. Samana yönä minulla alkoi supistelemaan, toki kovin harvakseltaan vielä, mutta kipeästi.
Perjantai aamuna otettiin tulehdusarvot. Kerrottiin myös että mahdollisesti minut vielä laitetaan kotiin odottelemaan. Koko ajan lääkärit olivat epäileväisiä sen suhteen että oliko minulta vuotanut lapsivettä vai ei. Jostain syystä se oli epävarmaa, itse tiesin että sitä se oli ihan varmasti.

 Olin kauhuissani. En olisi tahtonut niin kipeänä lähteä enää kotiin.
Iltapäivällä tulokset kuitenkin tulivat ja tulehdusarvot olivat vähän koholla. Koko päivän supisteli kipeästi. Tehtiin päätös että lauantai aamuna käynnistetään synnytys ja jään siis sairaalaan!

Pe-la yö oli tuskaa. Supisteli kymmenen minuutin välein, joten en  juuri saanut nukuttua.
Aamulla tuli kätilö huoneeseen ottamaan vauvan sydänkäyriä. Ruikutin aamupalaa mutta kätilö tiukasti sanoi että en saa. Olin niin nälkäinen huonon yön jäljiltä. Hän laittoi minut käyrille ja siitä alkoi minun elämäni pelottavimmat hetket.

Aluksi hän ei meinannut löytää sydänääniä. Opastin, että taidat ottaa niitä ihan väärästä kohdasta. Olin tosi vihainen siitä kätilön sähellyksestä, säikäytti minua turhaan. Sitten kun äänet löytyi, ne olivat todella välillä mitä sattuu. Kätilö häsysi siinä jatkuvasti ja tartutti minuun pelon ja aloin olla aikamoisessa tärinähorkassa. Minua kuskattiin sängyllä lääkärille joka ultrasi vauvan. Lääkäri oli tyly vanhempi nainen ja tiuskaisi kätilölle että "mitä tässä nyt muka on vialla"?  Ja minut vietiin takaisin huoneeseen.
 Olin peloissani. Rukoilin, että minulle lähetettäisiin asiantuntevia ja ystävällisiä ihmisiä avuksi, että kaikki menisi oikein, niinkuin pitää.
Kohta kätilö tuli takaisin ja sanoi että vauvan sydänäänet käyvät välillä niin alhaalla että taas mennään. Kätilö kertoi että nyt on lääkäri vaihtunut ja lääkäri tahtoo tutkia minut. ( Tyly lääkäri oli yövuoroa tekevä päivystävä)

Taas minuu kuskattiin sängyllä. Lääkäreitä oli kaksi. Minulle tehtiin kovakourainen sisätutkimus ja samalla puhkaistiin kalvot. Lapsivesi mitä sieltä lorahti, oli vihreää. Olin vasta vähän "auki", mutta minut vietiin silti jo synnytyssaliin. Sain soittaa miehen paikalle. Kello oli silloin lauantai aamuna n.9-10 välillä.

Mies tuli paikalle ja vauvan sydänääniä seurailtiin tässä vaiheessa silmä kovana. Lääkärit myös kertoivat että vauvalla oli aamun ultrakuvissa ollut napanuora kaulan ympärillä. Eivät olleet tahtoneet sitä minulle aamukäynnillä sanoa etten alkaisi pelkäämään. Mutta minähän pelkäsin jo, oli pelännyt koko aamun! Tarkoitus oli kuitenkin synnyttää alateitse. Siinä vaiheessa ajattelin että tästä tulee piiiiitkä päivä. Supistukset olivat edelleen harvoja mutta kipeitä.
Jotain kuitenkin tapahtui. Vauvan sydääänet kävivät muutaman kerran todella alhaalla ja päätös tehtiin nopeasti. Minua lähdettiin kiireellä viemään hätäsektioon.

Muistan sen ihmisten kiireen ympärilläni, puhelisoitot, puheensorinan, hissin nappuloiden räpellykset kun kiireessä pitää päättää mihin viedään. Hädissäni huusin miestäni, hän jäi saliin peloissaan yksin. Näin sen hänen katseesta. Pidin käsiä kasvoillani ja itkin ja rukoilin. Pelotti että jos en ikinä saa nähdä vauvaani, jos jotain kamalaa sattuukin. Kukaan ei kuitenkaan siinä vaiheessa tiennyt miten vauva voi. Joku hätä vauvalla kuitenkin on ollut, kun oli kakannut lapsiveteen.

Kun heräsin, minua vietiin samaan synnytys saliin mistä kiireellä lähdin.
Minua odotti maailman kaunein näky; mieheni ja vauva hänen sylissään <3
Olin niin onnellinen sillä hetkellä, sekaisin nukutuksesta mutta onnellinen.
Vauva laitettiin rintani päälle makaamaan, paitani sisään, tuntemaan minun lämpöni ja sydämenlyöntini. Siinä imetin myös ensi kerran ja vauva osasi sen niin hyvin.
Siinä hän tuhisi, terve pieni tyttövauva. Säikäytti äidin toden teolla.
Pääsimme osastolle ja vauvaa hoitivat lastenhoitajat. Itse olin niin kipeänä sänkypotilaana.Vauva tuotiin minulle aina kun imetin sitä. Lisämaitoa vauva sai myös koska oma maitoni ei riittänyt.

Sunnuntaina vauva joutui keskolaan, vastasyntyneiden teho-osastolle. Olin surullinen. Vauvalta oltiin imetty runsaasti vihreää lapsivettä keuhkoista ja sinne oli päässyt pieni infektio. Vauva oli muutaman päivän keskolassa, mutta antibioottia ei kuitenkaan koskaan tarvinnut aloittaa. Tulehdusarvo laski joka päivä, mutta hitaasti. Olimmekin sairaalassa yhteensä viikon. Siihen viikkoon mahtuu paljon odotusta ja pettymystä, kun arvot laskivat niin hitaasti ja kotiinpääsy siirtyi jatkuvasti. Jälkeenpäin ajattelen asiaa niin, että onneksi saimme olla siellä hoidossa niin kauan, kerkesin itse kuntoutua myös.
Olin todella kipeä leikkaushaavasta, vaikkakin toisena päivänä leikkauksesta minut patistettiin jo kävelemään ja suihkuun kätilön avustuksella. Muuten minua passattiin sänkyyn, ruoat sun muut. Joka päivä kävin vauvaa imettämässä keskolassa.  Myös mies kävi meitä katsomassa joka päivä.

Koko viikon olin itkuinen. Itkin kun mietin tapahtunutta, mitä olisi voinut sattua. Mietin sitä jos olisin menettänyt vauvan. Ajatus oli kamala. Itkin myös sitä että  minun rukoukseni oltiin kuultu. Kaikki päättyi hyvin! Onneksi sain olla huoneessa paljon yksin koska minulta lähti huonekaveri. Sain itkeä vollottaa niin kovaa kuin tahdoin.

Halusin myös keskustella tapahtunutta läpi. Minun kanssani kävi juttelemassa minut leikannut lääkäri, hoitajia ja yllätyksenä myös nukutuslääkäri.
En ollut pyytänyt häntä, tuli ihan yllätyksenä, niin sanoivat myös hoitajat ettei nukutuslääkäri koskaan käy osastolla.
Lääkäri tuli siitä syystä että nukutukseni oli ollut hyvin erikoinen ja olin siitä syystä jäänyt hänen mieleen. Hän kysyi onko minulla ollut ennemmin ongelmia nukutuksen yhteydessä. Ei minulla ole. Minun tietoihini tuli nyt merkintä että olen riskinukutettava.
Hän sanoi että vauvalla ei ollut mitään hätää kun hänet saatiin ulos maailmaan, mutta minun kanssa oli. Minulle ei oltu saatu hengitysputkea laitettua ollenkaan koska sisuskaluissa oli ollut niin turvotusta. Minulla oli käytetty maskia ja sen riski on se että jos ruoka nousee mahalaukusta, voin hotkaista sen keuhkoihin. Hengitysputki ilmeisesti suojaa siltä. Minulla oli siis kovastikkin suojelusenkeleitä matkassa.

Vielä oli yksi ihminen kenen kanssa tahdoin jutella. Kätilö jota ensin inhosin, mutta josta oli tullut minulle koko "tarinan" sankari. Palasia alkoi pikkuhiljaa loksahdella yhteen ja kaikki kätilön toiminta vauvan syntymäaamuna sai uuden merkityksen.Hänen ansiostaan asiat eteni. Alkoi todella tuntua siltä että minulle lähetettiin oikea ihminen asioitani hoitamaan.
Kun kätilö tuli huoneeseeni, kapsahdin hänen kaulaan ja itkeä vollotin.
Hän tunnusti että oli jännittänyt minun näkemistäni, koska pelkäsi että olen vihainen kun hän oli niin määrätietoinen ja napakka minun kanssani ja vähän ehkä tiuski asioita. Tunnustin että aluksi olin vihainen kunnes aloin ymmärtää kaiken, miksi hän mitenkin toimi eri tilanteissa. Hän sanoi että vaistosi että kaikki ei ole hyvin ja luotti omaan kolmenkymmenen vuoden työkokemukseensa. Ihmeteltiin yhdessä päivystyslääkärin tylyä toimintaa ja kuinka ihme se olikin että saimme oikeat lääkärit paikan päälle oikeaan aikaan. Ja kuinka minä ruikutin aamupalaa, edes kahvia, eikä hän suostunut sitä minulle antamaan. Onneksi ei antanut. Lopulta siinä keskusteltiin niin syvällisiä että kätilökin itki. Huhhuijaa....Helpotti!

Olen parantunut fyysisesti ihan hyvin. Vatsa ei ole enää kipeä ja leikkaushaava on siisti. Henkisellä puolella alkaa olla myös helpompaa. Vielä toisinaan tulee itkua, kun kerron jollekkin tätä tarinaa.Mutta sen saa pidettyä jo aisoissa. Olen saanut itkeä tuon tuskan pois näinä viikkoina ja alan olla taas ehjä. Raskas tie on kuljettu mutta selviydyttiin siitä.
Minä, mieheni sekä rakas vauvamme.

Nyt en enää mieti asioita niin, että mitä jos olisi niin tai näin tapahtunut. Nyt kun itken, itken katsoessani vauvaani ja kuinka rakastankaan häntä niin paljon. Itken myös sitä koska olen onnellinen siitä, että minun vierelläni kulki koko matkan varmasti mitä ihanin enkeli.


Helmi-Inkeri on jo iso tyttö!

Kiitos jos kuljit kanssani tänne saakka! Olen nyt puhunut ja kirjoittanut. Helpotti ja taas mennään eteenpäin, kevyemmällä sydämellä.


15.1.2012

Murulle nimi!


Siinä se nyt on! 
Nimi!

Mies teki taideteoksen led-valoilla ja ripusti sen ladon seinään. Valot sytytettiin kun pappi sanoi nimen. Siellä se loistaa iltaisin ja on pitkäaikainen ilo. Voidaan käyttää jouluvalojen tapaan sekä lapsen syntymäpäivillä :)
 
Olen väsynyt mutta onnellinen. Ja kun vielä Naukulan arpajaisissa lykästi niin olen tosi happy =) 
Siellä on Helmi-kissalla kaunis nimi :)
Ah, nyt nukkumaan kun Helmi-Inkeri on päiväunilla...

9.1.2012

Tänään...

...vietiin kuusi ulos ja laitettiin lyhtyjä uusiksi myrskyn jälkeen, valmiiksi koristamaan pihaa lauantain ristiäisiä varten. Vauvan kanssa ulkoiltiin aurinkoisessa talvisäässä. 





Mies kuvasi vauvaa aamusella


Vauva katselee Juuso,tuosta hännästä vois ihan napata kiinni...


Uuden vuoden ensimmäinen vaunuttelu, 1.1.2012

Elämä on  alkanut tasoittua. Olo on enään väsynyt, kun se oli tosi tosi väsynyt :)
Vauva nukkuu yöt hyvin ja vatsavaivatkin helpotti hetkeksi. Nyt on ollut taas vähän itkuisempi viikonloppu takana ja juurikin sain vatsakipuisen vauvan rauhoittumaan. Se on niin kovin tuskallista kun ei toista pysty auttamaan, muutakuin kantamaan sylissä sekä rauhoittelemaan ja lohduttamaan. Mutta onneksi ne yölliset vatsanväänteet on jääneet pois. Iltaisin tuon kantelun kestää paremmin.

Kissat juoksee karkuun kun vauva itkee, muuten ne ei piittaa uudesta ihmisestä. 
Me jouduttiin muuttamaan alakertaan taas talveksi. Helpompaa olla ja elää. Ei tarvitse lämmittää kahta kerrosta ja kaikki on tässä ääressä. Kissat on jouduttu sulkemaan yöksi pois makuuhuoneesta ettei tarvitse pelätä että joku niistä menisi vauvan päälle yöllä. Aamuisin me päästetään ne huoneeseen kun ollaan herätty ja kaikki ne tulee moikkaamaan sänkyyn meitä. Varsinkin Juuso puskee vauvaa päähän ja on onnellinen pikkusiskosta :)
Onneksi kissat on olleet kärsivällisiä ruoka-aikojenkin suhteen. Vauva se nyt tulee väkisinkin ykkösenä ja kissat joutuvat oottamaan että saan hoidettua ensin vauvan tarpeet ja sitten vasta kisujen ruokinnat sun muut. Mutta kun se hiljainen hetki tulee ja vauva saadaan unille, on kissoillekkin aikaa.

Lauantaina meillä on sitten vihdoinkin ristiäiset ja vauveli saa nimen. Onneksi mies saa pitää tämän viikon isyyslomaa että saadaan paikat kuntoon, en minä yksin pystyis tätä huushollia pyörittää. 

Tällästä meillä täällä tällä hetkellä. 
Palailen taas, paljastamaan nimen...

Mukavaa viikkoa!